Kompastuskivi - Turpiin Jeesuksen nimessä!

Joulukuussa posti toi lehtiä joiden olemassaolon olin jo likimain unohtanut. Kompastuskivi nimisiä sarjakuvalehtiä esittelin joskus hyvä tovi sitten, mutta lehti on edelleen voimissaan. Kristillistä sarjakuvaa on tehty ja ennekaikkea julkaistu niin vähän, että Kompastuskivien julkaisemisesta pitäisikin antaa jokin tunnustus.

Kristillinen sarjakuva ei kuitenkaan ole mikään oma sarjakuvagenrensä, vaan merkitsee ainoastaan sitä, että sarjakuva on syntynyt kristillisistä lähtökohdista, ei välttämättä julista tai opeta mitään, mutta edustaa kuitenkin kristillistä maailmankatsomusta. Monella sarjakuvan ystävällä on kuitenkin joku lempigenre. Yksi tälläinen monien lempigenre on supersankarisarjakuva.

Supersankarit ovat kokeneet viimeisen kymmenen vuoden aikana renesanssin elokuvien myötä. Eivät toki kaikki ole nuoruudessaan lukeneet tonnikaupalla Marveleita, mutta viimeistään elokuvien myötä lähes kaikki vähänkään populaarikulttuuria seuraavat ymmärtävät supersankareiden maailmaa. Ja ovathan supersankarit kiehtovia. Supersankaritarinathan ovat yleensä joko pökkelöitä tai sitten höpsön megalomaanisia, mutta taustalla vaikuttava fantasiamaailma tekee kökömmistäkin tarinoista kelpo viihdettä aikuisellekkin.

Supersankareiden identiteettiongelmat ne vasta ovat jotain. Ne jos mitkä vetoavat itseään etsiviin lapsiin ja nuoriin. Peter Parker on päivisin päähänpotkittu valokuvaaja, öisin hän on Hämähäkkimies. Hulk on kuin Jekyll ja Hyde. Onko vihreä hirviö hyvä vai paha? Ryhmä-X:llä ei ole em. kaltaista kaksoisidentiteetin kanssa kamppailua, mutta kokemus erilaisuudesta on Ryhmä-X:nkin kantava voima. Erilaisuuden, siis mutanttien, suvaitseminen onkin X-Men elokuvissa nostettu viisasti esille sarjakuvia enemmän. Sitten on tietysti vanhan koulun sankarit kuten Teräsmies/reportteri Clark Kent ja Lepakkomies/miljonääri Bruce Wayne.

Supersankareiden maailmaan sävyjä, syvyyttä ja terävyyttä ovat tuoneet mm. sellaiset nimet kuin Frank Miller ja Alan Moore. Heidän ansiostaan supersankarit ovat saaneet aikuisempia piirteitä, joka on usein tarkoittanut samaa kuin synkkyys. Samalla hyvän ja pahan raja on muuttunut häilyvämmäksi. Sankarien puhtoisuus on karissut pois ja tilalle on tullut rujo inhimillisyys. Supersankareiden sivussa on syntynyt myös muunlaista fantasiasarjakuvaa, josta ehkä tunnetuin eli Neil Gaimanin Sandman, pyörii paljolti samantyyppisessä maailmassa kuin vaikkapa Marvelin supersankarit sekoittaen myyttejä ja todellisuutta. Niin ja on Sandmanin hahmokin omalla tavallaan traaginen supersankarihahmo.

Supersankarisarjojen luonteenomaisin piirre lienee kuitenkin toiminta ja väkivalta. Supersankarit harvemmin istuvat neuvottelupöytään, eikä sitä toista poskeakaan pahemmin tarjota. Sarjojen kuvakieli ja pöhkö dialogi useimmiten alleviivaavat taistelua. Turpiin mättäminen ja joskus hyvinkin graafinen luun katkominen onkin se mikä supersankarisarjakuvista useimmiten jää asiaan tarkemmin tutustumattomalle mieleen.

Väkivalta, naamiot ja trikoot. Niistä on supersankarit tehty. Kuinka supersankaritarinat ja kristillinen maailmankuva sitten sovitetaan yhteen? Rikollisten vetäminen turpaan ei ole millään muotoa hirveän kristillistä, ymmärsi Vuorisaarnan opetukset miten vaan. Raamatulliseen maailmaankuvaan ei myöskään oikein mahdu mutantteja tai intergalaktisia planeettojen syöjäolentojakaan.

Mutta jotain pitää lyödä lättyyn.

Lyödään siis demoneja!

Demonit tarjoavatkin rikkaan kuvaston erilaisia pahiksia. Niiden ulkomuotoa ei ole Raamatussa sen kummemmin määritelty, joten mielikuvitus saa virrata vapaasti. Historian saatossa taiteilijoiden mielikuvitus onkin laukannut villisti, joten referenssiä löytyy geneerisistä keskiaikaisista Helvetin möröistä aina uuden aikakauden nahkadominatrixeihin. Kaiken lisäksi Raamattu kertoo demoneista ylipäätään todella vähän, joten demonit voivat olla mitä vain sisäisistä tuskista ja synnistä todellisiin fyysisiin olentoihin. Kristinuskohan muutenkin taiteilee paljon sillä viivalla jonka toisella puolella on konkreettinen ja personaallinen toispuoleinen, kun taas toisella puolella on symbolismi ja personifikaatiot. Kummatkin voivat olla yhtä todellisia.

Peräti kahdessa Kompastuskivien sarjassa tapellaan demoneita vastaan. "Valon lapset" nimisessä sarjassa joukko teini-ikäisiä (?) tavallisia nuoria tappelee erilaisia demoneita vastaan... ja siihen se sitten jääkin. Lukuunottamatta voimien alkuperää ja hengellistä merkitystä, tarina on käytännössä hyvin perinteinen supersankaritarina tappeluineen. Toki taistelulle annetaan hengellinen ja symbolinen merkitys nuorten kasvussa. Valon lapsista puuttuu kuitenkin syvyys, jotta siitä jaksaisi kiinnostua. Itseasiassa Valon lapset tuntuu melkein traktaatilta, jossa itse henkilöhahmoilla ei ole niin väliä. Ehkäpä joku toiminnasta enemmän pitävä voi löytää Valon lapsista enemmän kuin minä. Piirrokset ovat paikoittain varsin lupaavia, joten jatkossa voitaneen tekijältä odottaa vielä kovaa kamaa.

Valon lapset - Tommy Flick

Tummempia tuulia edustaa Tuomas Myllylän "Tarinoita turhuudesta." Mystinen sankari - tai antisankari seikkailee synkässä maailmassa josta ei pahuutta puutu. Kuvakielikin on jotenkin tutunoloista. Mieleen kumpuaa Frank Millerin Sin City. Ja mikäpä siinä. Kristittyjen maailma kuvataan usein auringonpaisteiseksi häpihäpiksi, kun se todellisuudessa voi johtaa myös kosteille, pimeille kujille taistelemaan pahuutta vastaan. Näissäkin tarinoissa sarvipäädemoni saa köniinsä. Mutta tarinassa on muutakin. Mitä ilkeyksiä suunnittelee mystinen pukumiesten joukko? Mistä "todistaja" on tullut ja mihin hän on menossa? Valitettavasti rosoinen tarina ei juuri etene saamissani lehdissä.

Tarinoita turhuudesta - Tuomas Myllylä

Ehkäpä teini-ikäisestä konkreettinen taistelu joitakin demoneita vastaan voi olla hienoa, mutta kolmekymppiselle sellainen ei oikein mene enään läpi. Ihmissuhteet ja hahmojen psykologia olisivat kova juttu. Toki huumorikin. Sitä kaipaa myös jotakin joka kutkuttaisi älyä ja hivelisi aivonystyröitä. Erilaisten viitteiden löytäminen on sellaista. Aiemmin mainitsemani Sandman ei ole suotta yksi lempisarjakuviani. Se sisältää sellaisen sekamelskan myyttejä, uskonnollisia ajatuksia, historiaa ja puhdasta mielikuvitusta, että aivot saavat tekemistä oikein olan takaa. Ja mikä Sandmaneissa tärkeintä: niissä on tarinoita. Tarinoiden sisälläkin on tarinoita. Raamatustakin merkittävä osa on nimenomaan tarinoita ja myyttejä. Leirinuotiolla tuhansia vuosia sitten kerrotut tarinat tenhoavat yhä edelleen koska ne kertovat meistä, maailmasta ja Jumalasta etäännyttämällä meidät arjesta. Myytit toimivat siis kuin hyvä scifi. Myytit ovat enemmän kuin vertauskuvia.

Toivon kipinää tälläiselle myyttejä rakastavalle antaakin Luciferin aikakirjat. Raamatun ja toisaalta juutalais-kristillisen perinteen tarinat menneestä ja tulevasta maailmasta ovat se verran epämääräisiä, että niiden pohjalta voi rakenta vaikka minkälaista tarinaa. Oudolle planeetalle päätyvästä avaruusaluksesta sukelletaan myyttiseen aikaan enkeleineen ja dinosauruksineen. Tarinasta voi kasvaa vaikka kuinka jännittävä.

Luciferin aikakirjat - Brian Bradley, Veli Loponen

Onkin oikeastaan harmi kuinka vähän Raamatun melko tuntemattomiksi jääneitä alaviitteitä käytetään fiktiossa. Jo pikkupoikana minua kiinnostivat ne "oudot" jutut Raamatussa, jotka ohitetaan olankohautuksella. Ketä varten Kainin merkki oikein edes oli? Keitä olivatkaan "Jumalan pojat", "jättiläiset" eli nefilim? Mikä ihme oli Azazel? Tai leviatan? Hesekielin UFO-kokemus? Enkelit? Sota taivaassa? Bonuksena Raamatun ulkopuolelta apokryfikirjallisuudesta kuten Henokin kirjasta löytyy lisää jännittävyyksiä.

Kristillisessä perinteessä on melko raskaalla kädellä karsastettu fantasiaa jotenkin erityisen epäilyttävänä. Kaiken pitää olla niin maan raamatullista ja ilmeisesti lukijakunta ei osaa erotaa faktaa fiktiosta. Näin kristillistä mytologiaa käsittelevätkin sitten kaikki paitsi kristityt. C.S. Lewis lienee tunnetuin poikkeus. Aina ei ole kuitenkaan ollut näin. John Miltonin Kadotettu paratiisi (1667) on melkoinen myyttien sekamelska. Tämä rationalisoiva aikamme tuntuu haluavan leikata myös hengellisiltä tarinoilta fantastiset elementit. Ei kaiken siis tarvitse olla vertauskuvallista. Ei mielikuvitus liene kielletty kristityiltäkään.

Sarjakuva jos mikä on sellainen ilmaisumuoto, jossa tarusta ja todesta voi kasvaa jotain suurempaa. Kompastuskivet osoittavat, että potentiaalia on.

Vähemmän fantastisista Kompastuskivien sarjoista sitten ensi kerralla. Tämä kirjoitus on ollut kaksi kuukautta tekeillä. Kaiken lisäksi minulla kesti yli kuukausi saada kolme aika ohutta lehteä luettua. Että semmosta kiirettä täällä.

...

Kompastuskivien luvataan ilmestyvän kolme kertaa vuodessa. Vuonna 2009 lehti ilmestyi kaksi kertaa. Seuraava Kompastuskivi julkaistaan Tampere Kuplii tapahtuman yhteydessä 20.3.2010.

Lehtiä voipi kysellä MKK Entertainmentiltä.